Ystäväni leiskautti: Mikä tässä maailmassa on enää normaalia?! Vastaus on: Kaikki. Eli ei siis niin mikään. Kun lähes kaikenlainen toiminta on sallittua ja hyväksyttyä, katoaa punainen lanka ja kaita polku. Nihkeitä tunteita vältetään pakenemalla niitä, elämästä haetaan huippuhetkiä, arki on kauhistus. Väitän, että ihmiset ovat hukassa maailmassa, josta katoaa kirjoittamattomat säännöt moraalista, oikeasta ja väärästä.

Lapsia ei tarvitse enää hankkia, koska kaikilla on vapaus olla hankkimatta. Ihminen saa olla seksuaaliselta suuntautumiseltaan mitä vaan, jopa ylikorostetusti. On lupa myös olla sitoutumiskammoinen kaikkien kanssa naiva vapauttaan toteuttava pornahtava ikisinkku. Olla naimisissa, mutta avoimessa suhteessa, eli naida luvalla ketä tahansa muutakin kuin puolisoaan. Saa käydä huorissa, selän takana, yksilönvapautta sekin. Saa ostaa siittiöitä ja teettää lapsia yksin. Voi hankkia esikoisen vasta 45-vuotiaana. Olla vastentahtoisesti yksin vuosikausia. Tapailla parikymmentä vuotta nuorempaa tai vanhempaa. Multideittailla ja megaheivailla. Pitää ihmisiä kertakäyttötavarana.

Äidit ja isät voivat erota, koska "kaikkihan niin tekee". Ja aika moni tekeekin. Haetaan uusi kumppani, kun vanha on pilannut oman elämän. Pikkulapsiarjen keskeltä häivytään eri teille, kun vauva-arki ei ollutkaan yhtä auvoisuutta, vaan unettomia öitä, loputonta raatamista ilman hetken rauhaa. Ymmärtämättä, että ehkä kyseessä on haasteellinen ajanjakso, josta yleensä selvitään yhteistyöllä. Tilanne muuttuu.

Rikkomalla perhe, rikotaan monta sydäntä, monta unelmaa. Ihmisten itsekeskeisyys ja yksilökeskeinen elämä on johtanut siiihen, että jotkut eivät ajattele enää muita, edes perheenjäseniään. Kaikki-mulle-heti-nyt -ajattelu on puolestaan luonut sen, että ei osata nähdä ajanjaksojen päähän. Esimerkkitapauksessa, kuvitella, millaisia lapset ovat ja millaista perhe-elämä on muutaman vuoden kuluttua. Kaiken kun pitää tapahtua heti. Jos nyt heti ei ole kivaa, jotain voi jäädä saamatta ja näinpä sitä kivaa pitää etsiä muualta. Veikkaan tosin, että tämä ihmislaji ei tule koskaan kylläiseksi, eli onnen etsintä jatkuu läpi elämän sitä löytämättä. Haasteissa ihminen punnitaan. Vahvat jäävät.

Kaiken lukeminen normaaliksi on johtanut myös siihen, että jotkut syöksyvät vanhemmuudesta toiseen, lapsia perustetaan heti uusien löytöjen kanssa ja ehkä vielä seuraavankin. Siinä tuskin ajatellaan, millainen näkökulma lapsille opetetaan elämästä, kun isi tai äiti hankkii heille sisaruksen toisen miehen tai naisen kanssa ja ehkä vielä kolmannenkin kanssa. Heille opetetaan, että "kaikki on normaalia". Sen sijaan, että lapset hämmentyisivät oppimalla pitämään lähes kaikkea normaalina, heille pitäisi opettaa luottamusta läheisiin aikuisiin. Sitä, mikä on turvallista ja toimivaa yhdessäoloa. Ja etenkin sitä, että vaikeuksien yli voi päästä.

Itse uskon, että ihminen olisi onnellisin turvallisessa ydinperheessä, jossa voi elää rakkaiden ihmisten kanssa jakaen arjen iloja ja haasteita. Kokea aitoa läheisyyttä ja rakkautta. Nähdä lasten kasvavan. Tietäen, että elämässä on jatkumo ja että on saanut aikaan jotakin suurenmoista: turvasataman lapsille - lämpimän kodin ja kummankin vanhemman läsnäolon. Siitä olisi hyvä ponnistaa maailman tuuliin.

Niin utopiaa.